Asiantuntijatyö kuormittaa mieltä ja kehoa tavoilla, joita emme aina huomaa.

Suorituskeskeinen työelämä voi koetella työntekijän jaksamisen rajoja. Työpäivän aikainen levottomuus voi alkaa viedä voimavaroja myös vapaa-ajalla, jonka vuoksi omaa jaksamista on tärkeää kuunnella. Stressin hallinta ei vaadi erikoisia harjoitteita, vaan omalla asennoitumisella ja kehoa kuuntelemalla voi päästä pitkälle.

Psykologi, kouluttajapsykoterapeutti, työnohjaaja ja tietokirjailija Minna Martin on oikea hengittämisen moniosaaja. Martin on ensimmäiseltä ammatiltaan fysioterapeutti, joten kehokeskeinen työskentely on ollut osa hänen lähestymistapaansa jo uran alkupoluilta asti. Martinilla on pitkä kokemus eri yksilöiden ja ryhmien kouluttamisesta mielen ja kehon terveyden teemojen parissa. Hän tunnistaa työkulttuurin eri ilmiöiden yhteyden työssä koettuun stressiin ja levottomuuteen.
– Suomalainen työkulttuuri on muuttunut paljon, jos vertaa nykypäivää esimerkiksi 1980-lukuun. Silloin työelämään mahtui enemmän väljyyttä ja huokoisuutta ja tekeminen ei ollut tällaista tappotahtista suorittamista. Arkiset kohtaamiset ovat vähentyneet työpaikalla, kun työpäivissä ei ole yhtä paljon tilaa kuulumisten vaihdolle ja sosiaaliselle kanssakäymiselle. Nykyään monilla aloilla kohtaa valtavan määrän uupuneita ihmisiä.

Suomalaisessa kulttuurissa yhdistyvät ylisuurten vaatimusten asettaminen ja vaikeus säädellä tunteita, kertoo Martin. Ennen työpaikoilla ajateltiin pitkään, ettei tunteille ole sijaa. Nyt tunteista saatetaan puhua paljon, mutta niiden säätelytaidot eivät ole kehittyneet samaa tahtia.
– Kun yhdistetään vaikeudet käsitellä tunteita ja suomalaisen kulttuurin tyyli ylisuorittaa asioita, ollaan haasteissa. Tämä näkyy rajojen asettamisen vaikeuksissa, joka voi edesauttaa stressin kertymistä. Toiset eivät osaa sanoa ei, toiset taas pitävät rajansa niin tiukkoina, ettei joustoa ole lainkaan. Jos ei ole huokoisuutta, ei ole kykyä ymmärtää, missä omat rajat oikeasti menevät.

Rimaa ei kannata aina nostaa – joskus sitä voi laskea

Kurkkua kuristava tunne, niska-hartiaseudun jännitys, ärtyisyys, elohiiri silmässä ja hengityksen muuttuminen pinnalliseksi ovat tyypillisiä stressin merkkejä. Kokemus stressistä on kuitenkin hyvin yksilöllinen, joten sen kertymistä voi olla haastavaa huomata. Moni ei pysähdy kuuntelemaan signaaleja, sillä työkulttuuri opettaa puskemaan eteenpäin.

Martin kehottaa rohkeasti kuuntelemaan kehon tuntemuksia, tunnistamaan epämiellyttäviä olotiloja ja tarkkailemaan omaa hengitystä. Välillä stressin voi tunnistaa kireytenä vuorovaikutustilanteissa muiden kanssa.
– Sen sijaan, että keskitytään opettelemaan sietämään stressiä paremmin, meidän pitäisi oppia olemaan sietämättä sitä. Tämä ei tarkoita sitä, että tarvitsee aina lopettaa stressaavaa tekemistä, vaan joskus kyse voi olla pelkästä asenteen muutoksesta. Kun tunnistamme stressin taustalla olevat tunnetilat, siihen suhtautuminenkin on helpompaa.

Martinin mukaan monille suorittaminen työelämässä ja sen ulkopuolella on tapa saada hyväksyntää. Se toimii ikään kuin heijastuksena omasta arvosta ja kykeneväisyydestä.
– Kannustan miettimään, mikä riittää milloinkin. Olen itse pyrkinyt laskemaan rimaa itseltäni vuosi vuodelta, niin etten jatkuvasti pinnistele ja ponnistele. Työelämässä pitäisi olla enemmän tilaa leikille, innostumiselle ja inspiroitumiselle. Ei voi oppia, jos ei joskus mokaa.

Esihenkilöillä on suuri merkitys siitä, miten kykeneväksi työntekijä itsensä kokee. Aina validaatiota ei tarvitse hakea ulkopuolelta, vaan jokainen voi harrastaa itsensä kehumista ja sisäistä tuulettamista.
– Esihenkilöt validoivat työntekijöitään liian vähän. Helposti kiinnitetään liikaa huomiota kehityskohteisiin, mutta pientenkin onnistumisten merkkaaminen voi auttaa riittämättömyyden tunteeseen.

Kun stressaa, hengitys auttaa

Levottomissa tilanteissa mieltä ei voi käskyttää suoraan rauhoittumaan, mutta hengitys on yksi niistä harvoista keinoista, joilla voidaan vaikuttaa autonomiseen hermostoon. Kun hengitys hidastuu ja syvenee, keho saa viestin, että kaikki on hyvin. Martin korostaa, että hengitystyöskentely ei ole pelkkää syvään hengittelyä, vaan oikean yhteyden löytämistä omaan kehoon. Tämä tapahtuu, kun kuuntelee omaa hengitystään ja sitä, mitä oikeasti tuntee.
– Alkuun voi lähteä tunnustelemaan, missä kohtaa kehoa tuntuu kireyksiä ja mitä lihaksia itse jännittää jatkuvasti. Voi kokeilla hellittää kasvot ja kokeilla, miltä hengitys tuntuu. Monet haasteet löytyvät uloshengityksestä. Ihmiset pidättävät hengitystään tai jännittävät kasvojaan huomaamattaan. Siksi työskentely usein aloitetaan uloshengityksen vapauttamisesta.

Kun uloshengitys kantaa ääntä maailmaan, ihminen kokee, että hänellä on oikeus ottaa tilaa. Tämä on tärkeää erityisesti niille, joilla on taipumusta jäädä taka-alalle.
– Meille tapahtuu jatkuvasti asioita, joille emme voi itse mitään. Jos huomaa, ettei voi itse vaikuttaa palaverin kulkuun, voi aina auttaa itseään hengityksen avulla. Hengitysharjoitukset eivät vaadi joogamattoa tai kalenterivarausta, vaan niitä voi tehdä omassa työtuolissa. Tärkeintä on pysähtyä hetkeksi ja kysyä, miltä minusta tuntuu juuri nyt?

Teksti: Ella Tapanainen, kuva: Canva